Avajaiskilpailut 20.09.2019 TULOKSET

Robert Harrington tarina

Robert ei ollut ikinä käynyt kisoissa yksin.

Se ei ollut varsinaisesti edes ymmärtänyt, että joutuisi lähtemään kilpailuihin yksin, ja niinpä perjantaiaamuna, Robertin pakatessa traileria hiljaisella pihalla, se oli alkanut kummalla tavalla ikävöidä ratsastuskoulun kuhinaa ja sitä, kuinka kisoihin lähti aina enemmän ihmisiä kuin hevosia. Aina oli ollut joku, joka voisi pitää hevosta. Aina oli ollut joku, joka voisi roikkua vastaan. Aina oli ollut joku, joka otti raipan verkkakentän portilla. Aina oli ollut joku, joka tsemppasi katsomosta. Aina oli ollut joku, joka taputti vaikka kisoissa ei olisi ollut yhden yhtä yleisön jäsentä. Aina oli ollut joku, jottei tarvinnut olla yksin.

Mutta siinä se nyt sitten oli: yksin kisoissa. Istui ratin takana kilpailupaikan kuhinaa katsellen ja odotti liikennettä ohjaavan huomioliivin opastusta. Harhaileva katse tarkkaili hevosautoja ja yhtä rekkaa. Ehkä se oli jonkun ratsastuskoulun, joka oli tuonut koko köörinsä kisoihin. Tai ehkä se oli tämän järjestävän tallin, who knows.

Yhdistelmänsä parkkiin ajettuaan poika lähti rutiininomaisesti suorittamaan: takakontti auki, koppi auki, takasilta auki, takapuomi auki, hevonen naruun, hevonen irti, hevonen ulos, hevonen kiinni. Harry katseli valppaasti ympärilleen Robertin häärätessä sen ympärillä.

Harhailevat ajatukset hälvenivät sitä harvemmiksi mitä enemmän Robert ratsuaan valmisteli. Kaikki murheet tyttöystävän karkaamisesta Saksaan ja omasta muutosta Kallaan rauhoittuivat omaan kuplaansa, hiljentäen pään kokonaan. Verryttelyyn mennessä se kaikki oli kaikonnut, oli vain poika ja hevonen.

Kankiohjat sormien lomassa tuntuivat kotoisilta. Niissä ei ollut kovastikaan tuntumaa, harvemmin Robert ratsasti helppo A -ohjelmia kangilla - vaativan B:n lähtölista oli niin lyhyt, että Robert saisi heti ensimmäisen suorituksensa jälkeen palata verryttelyyn valmistelemaan toista starttiaan, joten kankiin vaihto siinä välissä olisi kallis ajantuhraus, johon pojalla ei kertakaikkiaan ollut varaa jos se halusi saada hevosensa parhaimpaan suorituskuntoon.

Normaalisti, kun Jutta oli mukana kisahoitajana, se olisi videoinut radan Robertin kännykällä. Se olisi nököttänyt kentän laidalla riimunnaru kaulallaan, pari sokerinpalaa taskussaan ja raippa kainalossaan, seurannut radan intensiivisesti ja sitten ollut ratsukkoa vastassa portilla. Olisi käyty läpi mikä oli hyvää, mikä oli huonoa, ja mikä oli todella hyvää. Olisi käyty läpi mihin kannattaa panostaa seuraavassa verkassa ja mihin ei.

Nyt Robert puri hammasta ratsastaessaan yksin suoritusalueelta takaisin verryttelyyn. Ajatukset ratasuorituksesta risteilivät sen päässä, poukkoillen kuin tuhansittain kumipalloja pienessä huoneessa. Ravi oli ollut ihan hyvää, siirtymiset heikompia mutta kuitenkin täsmällisiä, laukka taas oli ollut tapansa mukaan erittäin hyvää.

“Anteeksi”, Robert pukahti verryttelykentän laitamilla seisovalle naiselle, jolla oli riimunnaru kainalossa ja kamera kaulassa. Silmälasiensa takaa se katsoi ratsukkoa vähän hämillään. “Olisitko ehtinyt nostaa tuon raipan mulle? Tuossa vähän sun vasemmalla.”

Nainen haki mustaa kouluraippaa katseellaan.

“Totta kai”, se hymyili ja ojensi raipan Robertille.

“Kiitos.”

“Tsemppiä!”

Robert yritti hymyillä takaisin, muttei saanut kamalasti aikaiseksi. Jokin sisällä kirveli.