18.9.2019Jeren tarina innoitti vähän kirjoittamaan eli leikisti tää maastoreissu tapahtuu tänä iltana en vaan malttanut olla julkaisematta sitä nyt heti..”Koska tuut käymään?” Kysyin värisevällä äänellä puhelimeen. Juttelin isän kanssa, joka kolmannen soittokerran jälkeen oli vihdoinkin vastannut puhelimeen.
”Äh enpä tiedä Sam”, isä vastasi. ”On vähän kiireitä”.
Puhelumme päättyi aika vikkelään ja jouduin pidättelemään itkua. Isä olisi voinut edes valehdella rakastavansa mua ja niin pois päin, mutta se kehtasi vältellä mua. Kyyneleet polttivat niin pahasti, että mun oli pakko hautaa pää Sokan harjaan.
Talli oli ehkä huonoin paikka hoitaa tämmöisiä puheluita, mutta oletin ettei isä olisi vastannut vieläkään mulle.
”Miksi?? Mitä hiton pahaa mä olen tehnyt!” tuhahdin itsekseni tamman harjaan.
Hävetti olla tällainen itkupilli. Ei täysi-ikäisen kuuluisi itkeä näin. Mutta isä on aina isä, ihan sama vaikka olisi 100-vuotias. Erityisen kivuliasta tästä teki se, miten törkeästi iskä sivuutti mut, mun äidin ja siskon. Pikkusiskon, Sally oli vasta 12. Miten joku voi vain pyyhkäistä entisen elämän pois jaloistan sormiaan napsauttamalla?
Keräsin itseni ja kuivasin kyyneleet tummansiniseen toppatakkiini. Ulkona oli ihan helvatun kylmä jo tähän aikaan vuodesta. Mitäköhän mä pukisin päälleni kun tulee talvi, jos nyt jo käytin jäätävän paksua untuvatakkia?
Onneksi mä olin lopettanut parkumisen, sillä Mikke asteli talliin. Moikkasin poikaa niiskuttavalla äänellä.
”Ootsä itkeny?” Mikke kysyi ja siristi silmiään.
”Ei oo sun asia”, vastasin hiukan liian tylysti. En sen enempää ehtinyt selitellä, sillä talliin kantautui sellaista puheensorinaa että ilmeisesti kana ykkönen ja kakkonen oli tulossa talliin.
”Moi Mikke!” Janette lirkutteli jo kaukaa.
”Mitä te täällä teette?” Minka uteli ujon oloisesti.
”Tulin vain jututtamaan Samia”, poika vastasi gingerille. Tai melkein gingerille.
”Sami? Eiks Sami oo pojan nimi?” Janette kysyi ja tirskahti.
”Sam. Jenkeissä ihan tavallinen tapa lyhentää Samantha”, puolustauduin lähes itkuisella äänellä.
Onneksi Mikke keksi tytöille muuta puuhaa ja sain jäädä itsekseni itkemään, tai oikeastaan kiroilemaan. Kaikki paska tapahtuu aina kerralla.
Mikke tuli pian takaisin Sokan karsinan eteen ja pyyteli anteeksi kanojen käytöstä.
”Mitä sä siinä sorittelet”, mumisin pojalle. ”Mä en tajua miksi noi kaksi on aina mun kimpussa”.
”Mee sanomaan Sofialle niin se kyllä pistää nuo ruotuun”, Mikke vakuutti.
”No ei kyllä mä pärjään”, tokaisin.
”Mä ehkä tiedän mikä noita risoo. Minka on aiempina vuosina aina ratsastanut Sokalla, kunnes Korpiluodosta tuli ratsastuskoulu. Sitä varmaan harmittaa kun aloit hoitamaan Sokkaa”, Mikke selitti.
”Ai? No musta tuntuu että Minka ei oo paha. Janette mua aina katsoo nokkansa yli”, sanoin.
”No Janette on kyl mastermind mutta ei Minkakaan vastaan väitä”, Mikke virnisti.
Mikke lähti Jarkon mukaan hakemaan lisää heinäpaaleja talliin. Isompi heinävarasto sijaitsi vähän kauempana, traktorihallilla, missä oli sairaskarsinatkin. Itse lähdin hakemaan harjapakkia varustehuoneesta, kun Jeremias talutti Kikkaa talliin.
”Meetkö ratsastamaan?” huikkasin pojalle kun pyörähdin ympäri.
”Joo, mut tänään otetaan vähän rennommin kun me ollaan viime päivinä treenattu paljon”, Jere selitti ja napsautti Kikan kiinni käytävän naruihin.
”Itseasias mä ajattelin kokeilla tänään maastolenkkejä, ni mietin et tuutteko mukaan?” kysyin varovasti pojalta. Sormet ristissä nyt, että poika tulisi mukaan.
”No kaippa sitä voisi lähteä tutkimaan ympäristöä”, Jere naurahti.
Me harjattiin Jeren kanssa ratsut valmiiksi ja puhditettiin niiltä kaviot. Kikka oli leikkisällä päällä ja ilmeili Jerelle kokoajan, oli hauska seurata pojan ja tamman välistä ystävyyttä. Ei mennyt kauaa, kun me saatiin varustettua suomipuokki sekä suomiputte. Kikalla oli heijastinloimi ja -putsit, sekä vielä heijastava rintaremmi. Sokalla oli myös heijastavat suojat ja pehmusteet, mutta itse puin heijastinliivin ja otsalampun ylleni.
Kun pääsimme liikkeelle, oli jo super pimeää, eikä meillä ollut Jeren kanssa mitään tietoa maastoreiteistä.
”Sofia kyllä kertoi että kun seurataan tuota hiekkatietä me päädytään takaisin tallille maneesin takaa”, Jere tiesi.
”Okei, mennään sitten se lenkki!”, vastasin.
Meidän maastoilu sujui hyvin. Me tultiin Jeren kanssa hyvin juttuun ja musta oli kiva saada tallilla joku kaveri. Olin valtavan kateellinen Jeren tammasta, sillä oli herasilmät ja kaikki. Punarautias hoitsuni näytti pieneltä paksulta pallolta Jeremiaan tamman rinnalla.
”Mulla ei oo mitään hajua missä me ollaan”, naurahdin hermostuneena pojalle.
”Kieltämättä ei mullakaan”, Jere tunnisti nauraen.
Me kuitenkin seurattiin hiekkatietä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Reitti oli pimeässä oikeastaan vähän pelottava, mutta pidin mystisestä tunnelmasta. Syysmaastossa oli aina jotain hienoa.
Hevosetkin oli innoissaan, eikä kumpikaan pelleilyt tai nähnyt mörköjä.
Vaikka me reittiä vähän epäiltiinkin, oltiin me reilun tunnin päästä tallilla. Tie tuli juurikin metsän läpi maneesin ohitse, aivan kuten Jere muisti. Me mentiin suoraan talliin ja otettiin hepoilta varusteet pois. Sokan karsina oli aivan oven vieressä ja Kikan taas käytävän toisella puolella pari karsinaa vasempaan päin, mutta me silti höpötettiin kaltereiden läpi. Me puhuttiin tulevista avajaiskisoista ja Jere kertoi miten sen sisko olisi halunnut lainata Kikkaa omiin kisoihin.
Mun oli pakko käydä vielä kurkkaamassa Tossua ja varsaa, mistä kaikki puhuivat. Olihan se vuonis tosi söpö ja pörröinen kuin mikä! Tossu vain luimisteli kun sitä yritti mennä läheltä katsomaan, joten tammoja ei viitsinyt kauaa tuijotella.
Menin vielä takaisin katsomaan Sokkaa ja että sillä oli kaikki kunnossa. Nakkasin tammalle vielä pienen kasan heinää ja pudotin näkkileivän ruokakeppuun. Rautias tamma hyökkäsi leivän kimppuun ja tuijotti minua takaisin samalla mussuttaessaan leipää. Hassu pörröinen suomiheppa.
Jere syötteli Kikalle omenalohkoja, jotka kykenin haistamaan melkein Sokan karsinalle saakka. Poika hemmotteli tammaansa kaikenlaisilla vihanneksilla silloin tällöin, välillä sillä oli porkkanaa, toisena päivänä omenoita ja joskus jopa punajuurta.
Pitäisiköhän munkin alkaa syöttämään Sokalle punajuurta, että se alkaisi muistuttamaan enemmän kilpahevosta?
Kolmas hoitomerkintä.